Vaihtoon lähteminen oli elämäni paras päätös! Kasvoin henkisesti ainakin kymmenen vuotta, opin puhumaan vierasta kieltä, sain elinikäisiä ystäviä, kohtasin ihmisiä eri kulttuureista, maailmankuvani avartui, opin arvostamaan kotimaatani ja yksinkertaisesti nautin elämästä.
Kuulostaako tutulta? Niin mustakin. Vastaavan kuvauksen voi lukea käytännössä valtaosasta vaihtoraportteja. Samaa tarinaa kerrotaan aina uudelleen ja uudelleen. Ja niin teen minäkin, sillä voin käytännössä allekirjoittaa tuon kaiken. Toki pienin lisämaustein.
Itse lähdin vaihtoon tilanteessa, jossa olin korviani myöten täynnä sen hetkistä elämääni. Olin käytännössä jo toista kertaa elämässäni jonkin sortin burnoutin partaalla. Jep, ei mikään ylepyden aihe 21-vuotiaana... Tunsin olevani todella irrallaan. En kuulunut mihinkään; en opiskelukaupunkiini, en nuoruuden kotikaupunkiini, en harrastuspiireihin, en työkuvioihin. Kandin tutkinto oli juuri viimeistelty kiirehtien, jotta sain sen vain pois päiväjärjestyksestä. Suoritin viimeiseen asti kaiken pilkkua viilaten, kuten tavallisesti. Vaikka tarkoitus ei alunperin ollutkaan, lähdin Suomesta pakoon sen hetkistä arkea.
Perillä odotti melkoinen muutos; löysiä aikatauluja, hetkiin pysähtymistä, hengähtämistä, ajattelua, pohdintaa ja rentoutumista. Ontuvaa kommunikointia, odottamista, kärsivällisyyttä, unohdettuja nimiä, velvollisuuksettomuutta, edullisia kahveja, viinilasillisia, naiiveja kurssikavereita, olosuhdeystäviä, kevyintä opiskelutahtia vuosiin ja satoja (= tuhansia) otettuja kuvia. Jatkuva arjessa paahtaminen vaihtui auringonpaisteesta nauttimiseen ja seuraavan matkakohteen suunnitteluun. Opin huimasti itsestäni; mitä asioita arvostan, missä ominaisuuksissa minulla on varaa kehittyä, millaisten ihmisten kanssa viihdyn, kuinka selviän haastavista tilanteista, mistä asioista en tingi ja mitkä jutut voin jatkossakin jättää oman onnensa nojaan.
Olen oppinut muun muassa tällaisia asioita itsestäni ja elämästä ylipäänsä:
Viihdyn hyvin yksin. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Toisaalta yksinolokiintiöni on ehkä saavuttanut jo tietyn pisteen, ja haluaisin ensi syksynä ensimmäistä kertaa asua yhdessä kavereiden kanssa. Sosiaaliset kohtaamiset, yhdessä tekeminen ja arjen jakaminen toisen ihmisen kanssa rikastuttavat.
Nautin rutiineista ja rakennan niitä elämääni väistämättä. Liikunta, säännöllinen ruokailu ja kunnon yöunet ovat välttämättömyys hyvinvoinnille. Toisaalta kakkupala (tai kaksi) per viikko ja pari viinilasia silloin tällöin ovat saavuttaneet lähes samanlaisen aseman. Kaurapuuroa voittanutta aamupalaa kuitenkaan ole.
Matkustamiseen ja uusien paikkojen näkemiseen jää koukkuun, mutta siihenkin väsyy. Kotiin palatessa olo on tyhjä, mutta helpottunut. Arkeen paluu sekä ahdistaa, että innostaa. Tavaroiden purkaminen paikoilleen ja jääkaapin täydentäminen isolla kauppareissulla rauhoittavat mieltä, koska rutiinit.
Läheiset kommentoivat minun näyttävän someen postaamissani kuvissa rentoutuneelta. Aluksi ihmettelin, että mitenniin häh enkö muka ennen ollut. Nyt ymmärrän.
Suomi on tasa-arvoinen maa. Ranska ei. Ranskassa vallitsee sukupuoliroolittunut ajatusmalli edelleen
todella vahvasti. Sukupuolistereotypioita viljelevä läpänheitto on arkipäivää niin mainonnassa, opiskelijoiden kesken kuin yliopiston opettajillakin. Vanhoillista ajattelua voi bongata selkeästi myös liikuntaharrastuksista (palloilulajit ja voimaharjoittelu = poikien juttuja).
En oppinut puhumaan niin sujuvsti ranskaa kuin olisin halunnut, koska en yksinkertaisesti käyttänyt kieltä tarpeeksi, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Ranska oli kuitenkin arkikieli suomen kielen lisäksi. En saanut kovinkaan paljoa ystäviä. Ranskalaisiin tutustuminen oli vaikeaa. Kurssikaverit olivat turhan nuoria ja heidän kanssaan ei klikannut pidemmän päälle. Sain kaksi ihanaa saksalaistyttöä ystäväkseni ja yhden täällä opiskelevan suomalaisen kanssa jaoin käytännössä koko arkeni.
Haluan opiskella tulevaisuudessa jotain ihan muuta kuin aiemmin. Yhteisöviestintä, asiakashallinta, markkinointi ja monikulttuurinen kommunikointi kiinnostavat ainakin näin aluksi. Pyörittelen tulevaisuuden kuvioita jatkuvasti enemmän tai vähemmän päässä. Pohdiskelun myötä fiilikset selkiytyvät pienen pienen askelin. Pidän ulkomailla opiskelua erittäin potentiaalisena vaihtoehtona.
Maapähkinävoi on parasta. Ja avokadot. Ja tuoreet porkkanat. Ja espanjalaiset punaiset paprikat. Vedenkeitin on ainoa välttämätön kodinkone. Osa ihmisistä ei ikinä opi siivoamaan jälkiään. Yliopiston kahviossa työskentelevä mies on symppiksin tapaamani ranskalainen. Toiselle sijalle pääsee valkoisella pakettiautolla kiertävä luomuelintarvikkeiden myyjä. Ranskalaiset eivät osaa tehdä taloihin lämpöeristystä tai ilmanvaihtoa (lue: ulkona on kylmä = jäässä 24/7, ulkona on lämmin = tukahduttava seissyt sisäilma). Aurinko ja lämpö lisäävät onnellisuutta, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Palmuilla ja merellä on sama efekti. Ja ranskalaisella kahvilla.
Pala sydämestäni tulee aina asumaan Ranskassa.
