Exchange clichés

Vaihtoon lähteminen oli elämäni paras päätös! Kasvoin henkisesti ainakin kymmenen vuotta, opin puhumaan vierasta kieltä, sain elinikäisiä ystäviä, kohtasin ihmisiä eri kulttuureista, maailmankuvani avartui, opin arvostamaan kotimaatani ja yksinkertaisesti nautin elämästä.

Kuulostaako tutulta? Niin mustakin. Vastaavan kuvauksen voi lukea käytännössä valtaosasta vaihtoraportteja. Samaa tarinaa kerrotaan aina uudelleen ja uudelleen. Ja niin teen minäkin, sillä voin käytännössä allekirjoittaa tuon kaiken. Toki pienin lisämaustein.

Itse lähdin vaihtoon tilanteessa, jossa olin korviani myöten täynnä sen hetkistä elämääni. Olin käytännössä jo toista kertaa elämässäni jonkin sortin burnoutin partaalla. Jep, ei mikään ylepyden aihe 21-vuotiaana... Tunsin olevani todella irrallaan. En kuulunut mihinkään; en opiskelukaupunkiini, en nuoruuden kotikaupunkiini, en harrastuspiireihin, en työkuvioihin. Kandin tutkinto oli juuri viimeistelty kiirehtien, jotta sain sen vain pois päiväjärjestyksestä. Suoritin viimeiseen asti kaiken pilkkua viilaten, kuten tavallisesti. Vaikka tarkoitus ei alunperin ollutkaan, lähdin Suomesta pakoon sen hetkistä arkea.

Perillä odotti melkoinen muutos; löysiä aikatauluja, hetkiin pysähtymistä, hengähtämistä, ajattelua, pohdintaa ja rentoutumista. Ontuvaa kommunikointia, odottamista, kärsivällisyyttä, unohdettuja nimiä, velvollisuuksettomuutta, edullisia kahveja, viinilasillisia, naiiveja kurssikavereita, olosuhdeystäviä, kevyintä opiskelutahtia vuosiin ja satoja (= tuhansia) otettuja kuvia. Jatkuva arjessa paahtaminen vaihtui auringonpaisteesta nauttimiseen ja seuraavan matkakohteen suunnitteluun. Opin huimasti itsestäni; mitä asioita arvostan, missä ominaisuuksissa minulla on varaa kehittyä, millaisten ihmisten kanssa viihdyn, kuinka selviän haastavista tilanteista, mistä asioista en tingi ja mitkä jutut voin jatkossakin jättää oman onnensa nojaan.

Olen oppinut muun muassa tällaisia asioita itsestäni ja elämästä ylipäänsä:

Viihdyn hyvin yksin. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Toisaalta yksinolokiintiöni on ehkä saavuttanut jo tietyn pisteen, ja haluaisin ensi syksynä ensimmäistä kertaa asua yhdessä kavereiden kanssa. Sosiaaliset kohtaamiset, yhdessä tekeminen ja arjen jakaminen toisen ihmisen kanssa rikastuttavat.

Nautin rutiineista ja rakennan niitä elämääni väistämättä. Liikunta, säännöllinen ruokailu ja kunnon yöunet ovat välttämättömyys hyvinvoinnille. Toisaalta kakkupala (tai kaksi) per viikko ja pari viinilasia silloin tällöin ovat saavuttaneet lähes samanlaisen aseman. Kaurapuuroa voittanutta aamupalaa kuitenkaan ole.

Matkustamiseen ja uusien paikkojen näkemiseen jää koukkuun, mutta siihenkin väsyy. Kotiin palatessa olo on tyhjä, mutta helpottunut. Arkeen paluu sekä ahdistaa, että innostaa. Tavaroiden purkaminen paikoilleen ja jääkaapin täydentäminen isolla kauppareissulla rauhoittavat mieltä, koska rutiinit.

Läheiset kommentoivat minun näyttävän someen postaamissani kuvissa rentoutuneelta. Aluksi ihmettelin, että mitenniin häh enkö muka ennen ollut. Nyt ymmärrän.

Suomi on tasa-arvoinen maa. Ranska ei. Ranskassa vallitsee sukupuoliroolittunut ajatusmalli edelleen todella vahvasti. Sukupuolistereotypioita viljelevä läpänheitto on arkipäivää niin mainonnassa, opiskelijoiden kesken kuin yliopiston opettajillakin. Vanhoillista ajattelua voi bongata selkeästi myös liikuntaharrastuksista (palloilulajit ja voimaharjoittelu = poikien juttuja).

En oppinut puhumaan niin sujuvsti ranskaa kuin olisin halunnut, koska en yksinkertaisesti käyttänyt kieltä tarpeeksi, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Ranska oli kuitenkin arkikieli suomen kielen lisäksi. En saanut kovinkaan paljoa ystäviä. Ranskalaisiin tutustuminen oli vaikeaa. Kurssikaverit olivat turhan nuoria ja heidän kanssaan ei klikannut pidemmän päälle. Sain kaksi ihanaa saksalaistyttöä ystäväkseni ja yhden täällä opiskelevan suomalaisen kanssa jaoin käytännössä koko arkeni.

Haluan opiskella tulevaisuudessa jotain ihan muuta kuin aiemmin. Yhteisöviestintä, asiakashallinta, markkinointi ja monikulttuurinen kommunikointi kiinnostavat ainakin näin aluksi. Pyörittelen tulevaisuuden kuvioita jatkuvasti enemmän tai vähemmän päässä. Pohdiskelun myötä fiilikset selkiytyvät pienen pienen askelin. Pidän ulkomailla opiskelua erittäin potentiaalisena vaihtoehtona.

Maapähkinävoi on parasta. Ja avokadot. Ja tuoreet porkkanat. Ja espanjalaiset punaiset paprikat. Vedenkeitin on ainoa välttämätön kodinkone. Osa ihmisistä ei ikinä opi siivoamaan jälkiään. Yliopiston kahviossa työskentelevä mies on symppiksin tapaamani ranskalainen. Toiselle sijalle pääsee valkoisella pakettiautolla kiertävä luomuelintarvikkeiden myyjä. Ranskalaiset eivät osaa tehdä taloihin lämpöeristystä tai ilmanvaihtoa (lue: ulkona on kylmä = jäässä 24/7, ulkona on lämmin = tukahduttava seissyt sisäilma). Aurinko ja lämpö lisäävät onnellisuutta, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Palmuilla ja merellä on sama efekti. Ja ranskalaisella kahvilla.

Pala sydämestäni tulee aina asumaan Ranskassa.

Kartta hukassa

Olen käyttänyt jo aivan liian paljon aikaa siihen, että saisin purettua nämä ajatukset sanoiksi. Enkä tarkoita sanoilla nyt kirjoitettua tekstiä tai välttämättä puhuttuakaan. Lähinnä oman pääni sisäistä vuoropuhelua, jossa ajatukset eivät pyydä puheenvuoroa vaan keskeyttävät toinen toisensa lakkaamatta. Toisinaan olen tallentanut näitä mietteitä puhelimen muistikirjaan iltamyöhään ennen nukahtamista, toisinaan olen jakanut niitä parhaille ystävilleni kahvikupin äärellä. Kyyneleitä on valutettu, turhautumista purettu ja pohdintoja pohdittu. Selvyyttä ja ymmärrystä ei vielä ole kuitenkaan saavutettu.

Olen tottunut menestymään elämässä ja suoriutumaan hyvin käytännössä asiassa kuin asiassa. Epäonnistuminen ei kuulu sanavarastooni ja laiskuus ei kuulu luonteeseeni. Nautin täydestä kalenterista ja lyhyestä to do -listasta. Suorittaminen ja eteenpäin pyrkiminen määrittävät minäkuvaani. Haluan olla vahva, älykäs, itsenäinen ja taitava. Haluan olla samaan aikaan sekä rauhallinen että tehokas. Lempeä ja voimakastahtoinen.

Haluan olla se innovatiivinen toiminnan kehittäjä ja suunnannäyttäjä. Itsevarma ja nöyrä. Avulias ja oma-aloitteinen. Outgoing, mutta ei all over the place.

Viime aikoina olen pohtinut erityisen paljon omaa osaamistani. Työhakemuksia kirjoittaessa olen miettinyt, miksi olisin hyvä juuri tähän ja tuohon tehtävään. Yliopistolla portfolion tekstejä raapustaessa olen puolestaan pohtinut, kuinka terveystieteen asiantuntijuuteni on kehittynyt milloin minkäkin projektin myötä. Olen aktiivisesti pyrkinyt saattamaan sanalliseen muotoon kaikkea sitä, mitä opiskelu, työnteko, luottamustoimet ja vapaa-ajan menot ovat minulle antaneet.

Tiedän, että osaan kohdata erilaisia ihmisiä, tarttua reippaasti haasteisiin ja tehdä töitä oma-aloitteisesti. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että samat ominaisuudet löytyvät kirjattuina joka toiseen ansioluotteloon. Mikä on se, mikä erottaa minut muista?

Miten voisin kertoa sen, että olen myös aidosti uusista asioista innostuva ja koko ajan eteenpäin pyrkivä? Että rakastan onnistumisen kokemuksia ja inhoan sitä, kun olen huono jossain. Että haluan omalla toiminnallani edistää jonkun suuremman joukon hyvinvointia. Että haluan saada aikaan jotain merkityksellistä. Että rakastan luovia tehtäviä, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, mutta pidän kontrollista ja järjestelmällisyydestä. Että olen tehokkaimmillani, kun minulla on paljon tekemistä. Että olen vihdoin oppinut ottamaan välillä myös kevyemmin. Että todella nautin opiskelusta, mutten vielä tiedä, mikä ala on minua varten. Että oikeastaan en vielä tiedä, mitä haluan. Että osaan kyllä suunnistaa, mutta oikea kartta on hukassa.

Niin, kuinka sen kertoisin. Että oikeastaan en vielä tiedä, mitä haluan.