Päätä jo!

Jokainen teko, jokainen sanottu sana ja jokainen otettu askel vie meitä johonkin suuntaan. Jokainen tekemättä jätetty asia, jokainen sanomaton sana ja jokainen paikoillaan vietetty hetki vie meitä johonkin toiseen suuntaan. Päivämme täyttyvät risteyskohdista ja avoimista ovista, annetuista mahdollisuuksia ja tarjotuista tilaisuuksista. Teemme lukemattomia valintoja pelkästään yhden päivän aikana.

Päätöksenteon helppous ei ole itsestäänselvyys. Jos kerran jokaisella valinnallamme tehdä tai jättää tekemättä on vaikutusta tulevaan, kuinka voimme luottaa omaan kykyymme tehdä jatkuvasti vain hyviä ratkaisuja? Onko intuitioon nojaaminen parempi kuin vaihtoehtojen huolellinen puntarointi? Ovatko järkiratkaisut aina järkeviä vai onko parempi vain antaa tunteiden viedä? Entä silloin, kun valinnan tekeminen on erityisen haastavaa? Ehkä tiedät, mitä todellisuudessa haluat, mutta pelkäät valinnan aiheuttamia seurauksia? Ehkä yksikään tarjotuista vaihtoehdoista ei tunnu oikealta? Tai ehkä sittenkin jokainen niistä tuntuu varteenotettavalta?

(c) Reetta Pellikka
Sahara syyskuu 2015

Päätöksenteossakin on mahdollista kehittyä. Se on taito, jossa taitavat ihmiset ovat usein itsevarmoja, kylmähermoisia eivätkä pelkää muutosta. Nämä innovatiiviset ja rohkeat mielet ovat ovat raikas tuulahdus maailmassa, jossa uudistukset saavat aikaan lähinnä negatiivisen kommenttivyöryn ja kasan kysymysmerkkejä. Päätös poistua siltä kuuluisalta mukavuusalueelta on toisinaan tuskallisen irtautumisprosessin arvoinen. Toisaalta ympäri kääntyminen ja vastakkaiseen suuntaan lähteminen saattaa olla myös yllättävän helppoa, jos kuljettava polku on jo silminnähden tuhoon tuomittu.

Aika ajoin ajaudumme tilanteisiin, joihin ei ole valmiita ratkaisuja. Monivalinnan sijaan edessä on avoin kysymys, ehkä jopa kokonaisen uuden tarinan aloittaminen. Käsikirjoituksen puuttuessa toiset ryntäävät sokkona keskelle kohtausta, toiset mallailevat juonikaaviota turhautumiseen asti. Ehkä kumpikin ääripää voisi oppia toiselta jotain? Elämän tarinan etenemisen kannalta jonkinlainen ratkaisu tarvitaan aina. Toki paikalleen jääminen on sekin ratkaisu, mutta useimmiten kehno sellainen.

Piana maaliskuu 2016

Lohduttavaa on, että huonoksikin osoittautuvat valinnat kuljettavat meitä suuntaan tai toiseen. Jokainen elämän vaihe, tilanne ja hetki on väliaikainen. Kaikki muuttuu, jos annamme sen muuttua. Mikään ei ole pysyvää. Mikään ei ole lopullista. Koska aina, siis aina on mahdollisuus tehdä uusia päätöksiä, ratkaisuja, valintoja, jotka johdattavat meitä haluamaamme suuntaan.

Exchange clichés

Vaihtoon lähteminen oli elämäni paras päätös! Kasvoin henkisesti ainakin kymmenen vuotta, opin puhumaan vierasta kieltä, sain elinikäisiä ystäviä, kohtasin ihmisiä eri kulttuureista, maailmankuvani avartui, opin arvostamaan kotimaatani ja yksinkertaisesti nautin elämästä.

Kuulostaako tutulta? Niin mustakin. Vastaavan kuvauksen voi lukea käytännössä valtaosasta vaihtoraportteja. Samaa tarinaa kerrotaan aina uudelleen ja uudelleen. Ja niin teen minäkin, sillä voin käytännössä allekirjoittaa tuon kaiken. Toki pienin lisämaustein.

Itse lähdin vaihtoon tilanteessa, jossa olin korviani myöten täynnä sen hetkistä elämääni. Olin käytännössä jo toista kertaa elämässäni jonkin sortin burnoutin partaalla. Jep, ei mikään ylepyden aihe 21-vuotiaana... Tunsin olevani todella irrallaan. En kuulunut mihinkään; en opiskelukaupunkiini, en nuoruuden kotikaupunkiini, en harrastuspiireihin, en työkuvioihin. Kandin tutkinto oli juuri viimeistelty kiirehtien, jotta sain sen vain pois päiväjärjestyksestä. Suoritin viimeiseen asti kaiken pilkkua viilaten, kuten tavallisesti. Vaikka tarkoitus ei alunperin ollutkaan, lähdin Suomesta pakoon sen hetkistä arkea.

Perillä odotti melkoinen muutos; löysiä aikatauluja, hetkiin pysähtymistä, hengähtämistä, ajattelua, pohdintaa ja rentoutumista. Ontuvaa kommunikointia, odottamista, kärsivällisyyttä, unohdettuja nimiä, velvollisuuksettomuutta, edullisia kahveja, viinilasillisia, naiiveja kurssikavereita, olosuhdeystäviä, kevyintä opiskelutahtia vuosiin ja satoja (= tuhansia) otettuja kuvia. Jatkuva arjessa paahtaminen vaihtui auringonpaisteesta nauttimiseen ja seuraavan matkakohteen suunnitteluun. Opin huimasti itsestäni; mitä asioita arvostan, missä ominaisuuksissa minulla on varaa kehittyä, millaisten ihmisten kanssa viihdyn, kuinka selviän haastavista tilanteista, mistä asioista en tingi ja mitkä jutut voin jatkossakin jättää oman onnensa nojaan.

Olen oppinut muun muassa tällaisia asioita itsestäni ja elämästä ylipäänsä:

Viihdyn hyvin yksin. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Toisaalta yksinolokiintiöni on ehkä saavuttanut jo tietyn pisteen, ja haluaisin ensi syksynä ensimmäistä kertaa asua yhdessä kavereiden kanssa. Sosiaaliset kohtaamiset, yhdessä tekeminen ja arjen jakaminen toisen ihmisen kanssa rikastuttavat.

Nautin rutiineista ja rakennan niitä elämääni väistämättä. Liikunta, säännöllinen ruokailu ja kunnon yöunet ovat välttämättömyys hyvinvoinnille. Toisaalta kakkupala (tai kaksi) per viikko ja pari viinilasia silloin tällöin ovat saavuttaneet lähes samanlaisen aseman. Kaurapuuroa voittanutta aamupalaa kuitenkaan ole.

Matkustamiseen ja uusien paikkojen näkemiseen jää koukkuun, mutta siihenkin väsyy. Kotiin palatessa olo on tyhjä, mutta helpottunut. Arkeen paluu sekä ahdistaa, että innostaa. Tavaroiden purkaminen paikoilleen ja jääkaapin täydentäminen isolla kauppareissulla rauhoittavat mieltä, koska rutiinit.

Läheiset kommentoivat minun näyttävän someen postaamissani kuvissa rentoutuneelta. Aluksi ihmettelin, että mitenniin häh enkö muka ennen ollut. Nyt ymmärrän.

Suomi on tasa-arvoinen maa. Ranska ei. Ranskassa vallitsee sukupuoliroolittunut ajatusmalli edelleen todella vahvasti. Sukupuolistereotypioita viljelevä läpänheitto on arkipäivää niin mainonnassa, opiskelijoiden kesken kuin yliopiston opettajillakin. Vanhoillista ajattelua voi bongata selkeästi myös liikuntaharrastuksista (palloilulajit ja voimaharjoittelu = poikien juttuja).

En oppinut puhumaan niin sujuvsti ranskaa kuin olisin halunnut, koska en yksinkertaisesti käyttänyt kieltä tarpeeksi, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Ranska oli kuitenkin arkikieli suomen kielen lisäksi. En saanut kovinkaan paljoa ystäviä. Ranskalaisiin tutustuminen oli vaikeaa. Kurssikaverit olivat turhan nuoria ja heidän kanssaan ei klikannut pidemmän päälle. Sain kaksi ihanaa saksalaistyttöä ystäväkseni ja yhden täällä opiskelevan suomalaisen kanssa jaoin käytännössä koko arkeni.

Haluan opiskella tulevaisuudessa jotain ihan muuta kuin aiemmin. Yhteisöviestintä, asiakashallinta, markkinointi ja monikulttuurinen kommunikointi kiinnostavat ainakin näin aluksi. Pyörittelen tulevaisuuden kuvioita jatkuvasti enemmän tai vähemmän päässä. Pohdiskelun myötä fiilikset selkiytyvät pienen pienen askelin. Pidän ulkomailla opiskelua erittäin potentiaalisena vaihtoehtona.

Maapähkinävoi on parasta. Ja avokadot. Ja tuoreet porkkanat. Ja espanjalaiset punaiset paprikat. Vedenkeitin on ainoa välttämätön kodinkone. Osa ihmisistä ei ikinä opi siivoamaan jälkiään. Yliopiston kahviossa työskentelevä mies on symppiksin tapaamani ranskalainen. Toiselle sijalle pääsee valkoisella pakettiautolla kiertävä luomuelintarvikkeiden myyjä. Ranskalaiset eivät osaa tehdä taloihin lämpöeristystä tai ilmanvaihtoa (lue: ulkona on kylmä = jäässä 24/7, ulkona on lämmin = tukahduttava seissyt sisäilma). Aurinko ja lämpö lisäävät onnellisuutta, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Palmuilla ja merellä on sama efekti. Ja ranskalaisella kahvilla.

Pala sydämestäni tulee aina asumaan Ranskassa.

Maailma on kaunis

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja

mielen vapaus ja mielen vapaus.

On vapautta kuunnella metsän huminoita

kun aamuinen aurinko kultaa kallioita 

ja elää elämäänsä

ja elää elämäänsä.

On vapautta valvoa kesäisiä öitä

ja katsella hiljaisen haavan värinöitä

ja elää elämäänsä

ja elää elämäänsä.

On vapautta istua iltaa yksinänsä

ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä

ja elää elämäänsä 

ja elää elämäänsä.

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

ja olla kuin kaikuna aina jatkuvasta

ja elää elämäänsä

ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja

mielen vapaus ja mielen vapaus.

Sanat: Vexi Salmi 

Quand vous ne trouvez pas les mots

Tiedättehän sen kliseen, että asioiden arvon todella ymmärtää vasta, kun ne menettää? Lausahdusta voi soveltaa niin terveyteen, läheisiin kuin hyvin istuviin farkkuihinkin. Viime aikoina olen huomannut, että sama virsi pätee myös sanalliseen ilmaisuun.

Hain Ranskaan opiskelemaan ennen kaikkea, koska halusin oppia puhumaan paremmin ranskaa. Halusin (ja haluan siis edelleen) vihdoin ja viimein hyödyntää kymmenen vuoden kieliopinnot ja aktivoida ranskan todelliseksi käyttökieleksi. Kerran vuodessa tapahtuvat ranskankieliset kahvilakeskustelut ulkomaan reissuilla eivät oikein tyydyttäneet ranskannälkääni vaan halusin jotain enemmän. Nyt olen saanut elää ja hengittää ranskalaisuutta jo yli kuukauden. Silti tuntuu siltä, ettei muutaman vuoden takaisiin ylioppilaskirjoituksiin hiottu ranskan osaamiseni ole vieläkään herännyt täysin henkiin. Saan toki kaikki arkikuviot hoidettua, ymmärrän luentomateriaalit (lähes) ongelmitta ja voin seurata ranskalaisten keskusteluja. Mutta sen seuraavan tason saavuttaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Kommunikointini on ontuvaa. Reagointi kanssaolijoiden heittoihin hidasta ja vitsien ymmärtäminen olematonta. Käymäni keskustelut ovat omalta osaltani lähinnä kuuntelua ja toisen myötäilyä. Oui, oui, oui. D'accord. Aah c'est ça. Ça va. Omia ajatuksia, mielipiteitä ja sanottavaa olisi paljon, mutta välineitä niiden välittämiseen liian vähän. Uudet ihmissuhteet jäävät etäisiksi ja toiset kokonaan solmimatta.

Pidän syvällisistä keskusteluista, ajatusten vaihtamisesta ja mielipiteiden jakamisesta. Pidän siitä, kun voin pohtia, haastaa, perustella ja oivaltaa. Nyt se osa minusta on tukahdutettu murto-osaksi alkuperäisestä. Tuntuu siltä, että menetän suuren osan itsestäni. Menetän palan luonnettani ja persoonaani. Yrityksen puutteesta ei ole kyse, vaan oppimisprosessin keskeneräisyydestä. Se prosessi epäonnistumisineen on pitkä, hidas ja raskas, mutta onneksi lopulta kuitenkin palkitseva. Virheiden ja epätäydellisen sietäminen kasvattaa, vaikkakin kiehun sisälläni, kun kieli on solmussa ja sanat hukassa. 

Kuvat Montpellieristä ja Lyonista tammi-helmikuulta 2016

Ranskalaisethan ovat tunnetusti äärimmäisen ylpeitä kielestään. Mielikuviemme ranskalainen ei puhu äidinkielensä lisäksi muita kieliä, eikä edes halua. Kohtaamani paikalliset nuoret ovat kuitenkin todistaneet minulle, että nämä stereotypiat alkavat olla vanhanaikaisia. Halua ja kiinnostusta vieraiden kielten, eritysesti englannin, osaamiseen on, mutta niiden oppiminen on työn ja tuskan takana. Englannin kieli on ranskalaisille oikeasti vaikeaa. Kuten ranska suomalaiselle. Ääntäminen ja lauserakenteet ovat täysin toisenlaisia ja kieltä kuulee harvakseltaan. Voin nyt ymmärtää hyvin ranskalaisten vaikeudet. Englannin kielen kanssa taistellessaan he yksinkertaisesti kokevat menettävänsä osan itsestään. Uuden kielen oppiminen vaatii aina itsekuria, pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea palavaa halua oppia.

Minua kielten opiskelussa potkii eteenpäin täsmälleen sama asia, joka aiheuttaa tällä hetkellä eniten harmaita hiuksia. Haluan voida ilmaista itseäni usealla eri kielellä. Haluan ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Haluan osata jakaa tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä. Haluan ymmärtää sanojen takana piilevät merkitykset ja leikitellä sanoilla. Haluan yhteisen kielen luoman yhteenkuuluvuuden tunteen, joka ei välttämättä edes tarvitse niitä sanoja. 

Onneksi näiden kokemusten saavuttamiseen ei kuitenkaan tarvita täydellisyyttä. Oikeat prepositiot ja sanat tulevat kun ovat tullakseen. Eivät siis välttämättä koskaan. Ymmärtämällä ja ymmärretyksi tulemalla pääsee jo pitkälle. Ja onneksi on myös tilanteita, joissa sanoja ei kaivata. Joskus oui oui, kuppi kahvia ja hymy, johon vastataan, on kaikki mitä tarvitaan.

Onnen palasia

Palasin eilen Lyonista, johon olin karannut viikonlopun viettoon toisen suomalaisen ja kahden saksalaisen tytön kanssa. Yhtä epäonnistunutta ravintolavalintaa ja junan myöhästymistä lukuunottamatta viikonloppu hipoi täydellisyyttä. Lyon tarjoili meille upeita maisemia, herkullista paikallista ruokaa, kilometrikaupalla portaita, kolmea erilaista kakkua, tunnelmallisia kahviloita, sympaattisen airbnb-majoituksen sekä pitkiä keskusteluita tyttöjen kesken.

Ranskalaisen gastronomian pääkaupunki teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen sekä ravintolatarjonnallaan että ruokatoreillaan. En olisi halunnut perjantain illallisen loppuvan ollenkaan, kun jokainen ruokalaji oli aina edellistä parempi. Aamupäivisin torimyyjien notkuvien pöytien läpi vaeltelu oli puolestaan niin inspiroivaa, että kuvittelin saman tien itseni ranskalaiseen keittiöön valmistelemaan sunnuntailounasta. Sattuneesta syystä mukaan tarttui kuitenkin vain kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä matkaevääksi. 

Sunnuntai-iltana palasimme takaisin kotikaupunkiin Montpellieriin. Perillä meidät yllätti Lyonia selkeästi lämpimämmät olot, mikä tuntui hassulta. Jos matkoja Pohjois-Suomeen ei lasketa, en ole koskaan palannut reissusta matkakohdetta lämpimämpiin säihin. Kummasti sitä hymyilytti, kun lämmin tuuli puhalsi sporapysäkillä.

Lyon tammikuu 2016

Tänään olikin vuorossa paluu arkeen. Saattoi muuten olla paras maanantai pitkiin aikoihin. Aamu alkoi penkkipunnerrustunnilla fuksipoikien kanssa (näin niitä opintopisteitä saadaan yliopistossa haha) ja jatkui lounastauolla auringonpaisteessa puistossa. Ei hassumpi aloitus helmikuulle, kun lämpötila lähestyi 20 astetta. Iltapäivällä oli luennot ryhmädynamiikasta ja sosiaalisesta mediasta. Jälkimmäinen kurssi sosiaalisista verkostoista on aivan suosikki - mun silmissä proffan olemuksessa on jotain samankaltaista kuin Marc Zuckerbergissä. Illalla hyödynnettiin kaverin kanssa vielä läheisen yleisurheilukentän yleisövuoro ja rauhoituttiin tunniksi tekemään kroppaa huoltavia liikkeitä. Voin kertoa, että siinä tähtitaivasta tuijotellessa oli aika onnellinen olo.

Tässä maanantaissa oli paljon sellaista, mitä haluan vakiinnuttaa arkeeni myös Suomeen paluun jälkeen. En ehkä voi saada nahkatakkikelejä helmikuulle tai Zuckerbergin pikkupikkuserkkua opettajakseni, mutta tämän asenteen ja nämä tuntemukset voin. Pienistä asioista nauttiminen ja niiden jakaminen ystävän kanssa olkoon osa viikkorytmiäni myös myöhemmin. Niin, ja penkkipunnerrus. Olkoon se osa maanantaita.

(Ei huolta - kuvia on tulossa lisää kyllästymiseen asti.)

Kartta hukassa

Olen käyttänyt jo aivan liian paljon aikaa siihen, että saisin purettua nämä ajatukset sanoiksi. Enkä tarkoita sanoilla nyt kirjoitettua tekstiä tai välttämättä puhuttuakaan. Lähinnä oman pääni sisäistä vuoropuhelua, jossa ajatukset eivät pyydä puheenvuoroa vaan keskeyttävät toinen toisensa lakkaamatta. Toisinaan olen tallentanut näitä mietteitä puhelimen muistikirjaan iltamyöhään ennen nukahtamista, toisinaan olen jakanut niitä parhaille ystävilleni kahvikupin äärellä. Kyyneleitä on valutettu, turhautumista purettu ja pohdintoja pohdittu. Selvyyttä ja ymmärrystä ei vielä ole kuitenkaan saavutettu.

Olen tottunut menestymään elämässä ja suoriutumaan hyvin käytännössä asiassa kuin asiassa. Epäonnistuminen ei kuulu sanavarastooni ja laiskuus ei kuulu luonteeseeni. Nautin täydestä kalenterista ja lyhyestä to do -listasta. Suorittaminen ja eteenpäin pyrkiminen määrittävät minäkuvaani. Haluan olla vahva, älykäs, itsenäinen ja taitava. Haluan olla samaan aikaan sekä rauhallinen että tehokas. Lempeä ja voimakastahtoinen.

Haluan olla se innovatiivinen toiminnan kehittäjä ja suunnannäyttäjä. Itsevarma ja nöyrä. Avulias ja oma-aloitteinen. Outgoing, mutta ei all over the place.

Viime aikoina olen pohtinut erityisen paljon omaa osaamistani. Työhakemuksia kirjoittaessa olen miettinyt, miksi olisin hyvä juuri tähän ja tuohon tehtävään. Yliopistolla portfolion tekstejä raapustaessa olen puolestaan pohtinut, kuinka terveystieteen asiantuntijuuteni on kehittynyt milloin minkäkin projektin myötä. Olen aktiivisesti pyrkinyt saattamaan sanalliseen muotoon kaikkea sitä, mitä opiskelu, työnteko, luottamustoimet ja vapaa-ajan menot ovat minulle antaneet.

Tiedän, että osaan kohdata erilaisia ihmisiä, tarttua reippaasti haasteisiin ja tehdä töitä oma-aloitteisesti. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että samat ominaisuudet löytyvät kirjattuina joka toiseen ansioluotteloon. Mikä on se, mikä erottaa minut muista?

Miten voisin kertoa sen, että olen myös aidosti uusista asioista innostuva ja koko ajan eteenpäin pyrkivä? Että rakastan onnistumisen kokemuksia ja inhoan sitä, kun olen huono jossain. Että haluan omalla toiminnallani edistää jonkun suuremman joukon hyvinvointia. Että haluan saada aikaan jotain merkityksellistä. Että rakastan luovia tehtäviä, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, mutta pidän kontrollista ja järjestelmällisyydestä. Että olen tehokkaimmillani, kun minulla on paljon tekemistä. Että olen vihdoin oppinut ottamaan välillä myös kevyemmin. Että todella nautin opiskelusta, mutten vielä tiedä, mikä ala on minua varten. Että oikeastaan en vielä tiedä, mitä haluan. Että osaan kyllä suunnistaa, mutta oikea kartta on hukassa.

Niin, kuinka sen kertoisin. Että oikeastaan en vielä tiedä, mitä haluan.

Uuden alku

Koskaan aikaisemmin vuoden vaihtuminen ei ole merkinnyt mulle näin paljoa. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu todella siltä, että uusi vuosi on samalla myös uusi alku. New year, new me -mantralla on tänä vuonna paikkansa mun mielessä.

Toissapäivänä saavuin Montpellieriin, Etelä-Ranskan kansainväliseen opiskelijakaupunkiin. Kaksi ensimmäistä päivää on ollut vahvasti paperisotapainotteisia. Urakka ei suinkaan ole vielä valmis, mutta kummasti olen ottanut rennosti. Pari hikipisaraa nousi otsalle, kun pankkitilin avaamiseen kului kokonainen päivä, mutta sekin hoitui rauhallisesti hengittelemällä ja vitsailemalla sielunsa myymisestä loputtomalla papereiden allekirjoittamisella.

Ranskalainen byrokratia opettaa odottamisen jalon taidon jokaiselle yhteiskuntaan pyrkivälle. Joka virastossa, toimistossa ja kaupassa jonotetaan. Vaikka asioiden hoitaminen ottaa aikansa, ne toisaalta myös järjestyvät. Vaatimuksena on tosin ranskan kielen osaaminen.

Ranska opettaa avoimuutta, kärsivällisyyttä, maailman kauneinta kieltä ja virheiden sietämistä. Maiseman vaihtaminen ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä. Täältä palatessani olen takuulla täysin toinen ihminen - ehkä vähän rennompi ja eteläeurooppalaisempi.

Kylmä maa

Joskus musta tuntuu, että Suomi on kylmä maa.

Tunnottomina ovat niin varpaat, sormet kuin sydänkin. Edes toppautuminen ei lämmitä, kun routa on näin syvällä. 

Kuvat Rukalta joulukuu 2015

Silloin juon vahvaa kahvia ja nauran. Varovaisesti lämpö leviää ja sulattaa jään.

#vihatontammikuu

"Viha ei ole teflonia. Se paska tarttuu.",

julisti viestintätoimisto Ellun Kanojen vuoden ensimmäinen blogiteksti tänä aamuna. Vihattoman tammikuun julistus on erittäin tervetullut. Aamen sanon minä.

Ajatus vuoden vaihteeseen liittyvästä luopumisesta ja uudistumisen tarpeesta ei ole lainkaan uusi, mutta postauksen sanoma tuntui silti harvinaisen kaivatulta. Sen sijaan, että kuritetaan kroppaa, mieltä ja perhesuhteita, keskitytään hetkeksi hymyilemään vieressä olevalle ja ymmärtämään vastaantulijaa.

Unohdetaan viha. Ennakkoluulot. Pelot. 

Vihaton tammikuu ei tuo kapeampaa vyötäröä, paksumpaa lompakkoa eikä vähemmän humaltuneita iltoja. Sen sijaan se antaa leveämmän hymyn, kevyemmän sydämen ja huolettomammat askeleet. 

Samalla takaan, että valon määrä lisääntyy arjessa muutenkin kuin päivän pitenemisen kautta. 

Posin kautta. 

Koska #vihatontammikuu.

Kuvassa vihaton allekirjoittanut syyskuisen Marokon auringon alla.

Irrallisuudesta

TJ 5. Lähtöön on vielä viisi päivää. Sunnuntaina se on sitten menoa. En oikeastaan ole vielä edes tajunnut, että viikon päästä olen 10 neliön huoneessani yliopiston asuntolassa Montpellierissä. Ajatus opiskelusta Ranskassa tuntuu hassulta, jotenkin tosi kaukaiselta. Oikeastaan ajatus opiskelusta ylipäänsä tuntuu kummalliselta, sillä joululoma on tosissaan saanut nollattua aivoni tällä kertaa kunnolla, ja hyvä niin. 

Joka tapauksessa oloni on tällä hetkellä vähän irrallinen, mitä se on ollut jo jonkin aikaa. Kahden ja puolen vuoden puurtamisen jälkeen sain ennen joulua kaikki kandin tutkintoon vaadittavat palaset kasaan, ja enää odottelen vain viimeisiä arvosanoja. Tällaiselle suoritustensa kautta eläjälle on vaikea käsittää, että nyt kaikki velvollisuudet on vähäksi aikaa hoidettu. Muistan, että vastaava olo oli viimeksi sillon, kun odotin tietoa opiskelupaikasta pääsykokeiden jälkeen. 

Sahara syyskuu 2015 

Syyslukukauden päättyminen vajaa kuukausi sitten sai minussa aikaan melkoisen tunnereaktion. Säikähdin itsekin, kuinka kyynel vieri poskelle hetkenä jos toisenakin. Ystäviä hyvästellessä ja asunnon tavaroita pakatessa tuntui todella siltä, että yksi ajanjakso päättyi. Vaikka näillä näkymin palaankin samoihin kuvioihin syksyllä, tuntuu kaikki olevan nyt muutoksessa. Ei vain konkreettinen asuinpaikkani vaan myös minä itse. Ajatukset ja tavoitteet elävät nyt omaa elämäänsä ja kehittyvät kovaa vauhtia. Mitä kohti - tarina ei vielä kerro.

Ehkä tämä onkin yhden tarinan loppu, mikä toisaalta tarkoittaa vain toisen alkua. Olkoon tämä tarina täynnä jännittäviä seikkailuja, pysähtyneitä hetkiä ja suuria tunteita. Ja minä pääosassa tarinan omaa tietä etsivänä sankarina. 

Tulevaisuus on avoin ja mahdollisuudet odottavat niihin tarttumista. Kunhan tuuli näyttää oikean suunnan, aion seurata sitä määrätietoisin askelein.