Kartta hukassa

Olen käyttänyt jo aivan liian paljon aikaa siihen, että saisin purettua nämä ajatukset sanoiksi. Enkä tarkoita sanoilla nyt kirjoitettua tekstiä tai välttämättä puhuttuakaan. Lähinnä oman pääni sisäistä vuoropuhelua, jossa ajatukset eivät pyydä puheenvuoroa vaan keskeyttävät toinen toisensa lakkaamatta. Toisinaan olen tallentanut näitä mietteitä puhelimen muistikirjaan iltamyöhään ennen nukahtamista, toisinaan olen jakanut niitä parhaille ystävilleni kahvikupin äärellä. Kyyneleitä on valutettu, turhautumista purettu ja pohdintoja pohdittu. Selvyyttä ja ymmärrystä ei vielä ole kuitenkaan saavutettu.

Olen tottunut menestymään elämässä ja suoriutumaan hyvin käytännössä asiassa kuin asiassa. Epäonnistuminen ei kuulu sanavarastooni ja laiskuus ei kuulu luonteeseeni. Nautin täydestä kalenterista ja lyhyestä to do -listasta. Suorittaminen ja eteenpäin pyrkiminen määrittävät minäkuvaani. Haluan olla vahva, älykäs, itsenäinen ja taitava. Haluan olla samaan aikaan sekä rauhallinen että tehokas. Lempeä ja voimakastahtoinen.

Haluan olla se innovatiivinen toiminnan kehittäjä ja suunnannäyttäjä. Itsevarma ja nöyrä. Avulias ja oma-aloitteinen. Outgoing, mutta ei all over the place.

Viime aikoina olen pohtinut erityisen paljon omaa osaamistani. Työhakemuksia kirjoittaessa olen miettinyt, miksi olisin hyvä juuri tähän ja tuohon tehtävään. Yliopistolla portfolion tekstejä raapustaessa olen puolestaan pohtinut, kuinka terveystieteen asiantuntijuuteni on kehittynyt milloin minkäkin projektin myötä. Olen aktiivisesti pyrkinyt saattamaan sanalliseen muotoon kaikkea sitä, mitä opiskelu, työnteko, luottamustoimet ja vapaa-ajan menot ovat minulle antaneet.

Tiedän, että osaan kohdata erilaisia ihmisiä, tarttua reippaasti haasteisiin ja tehdä töitä oma-aloitteisesti. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että samat ominaisuudet löytyvät kirjattuina joka toiseen ansioluotteloon. Mikä on se, mikä erottaa minut muista?

Miten voisin kertoa sen, että olen myös aidosti uusista asioista innostuva ja koko ajan eteenpäin pyrkivä? Että rakastan onnistumisen kokemuksia ja inhoan sitä, kun olen huono jossain. Että haluan omalla toiminnallani edistää jonkun suuremman joukon hyvinvointia. Että haluan saada aikaan jotain merkityksellistä. Että rakastan luovia tehtäviä, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, mutta pidän kontrollista ja järjestelmällisyydestä. Että olen tehokkaimmillani, kun minulla on paljon tekemistä. Että olen vihdoin oppinut ottamaan välillä myös kevyemmin. Että todella nautin opiskelusta, mutten vielä tiedä, mikä ala on minua varten. Että oikeastaan en vielä tiedä, mitä haluan. Että osaan kyllä suunnistaa, mutta oikea kartta on hukassa.

Niin, kuinka sen kertoisin. Että oikeastaan en vielä tiedä, mitä haluan.

Tilaa olla ja ihmetellä

Place royale de Peyrou, Montpellier 17.1.2016

Ranskalaisissa puistoissa on aina valtavasti tilaa. Ne ovat kaukana suomalaisen mielikuvasta puistosta vehreine pensaineen ja istutuksineen. Täällä pääosassa ovat aukiot ja geometriset linjaukset. Kivestä valmistetut elementit hallitsevat. Avarat aukiot ja leveät bulevardit antavat tilaa ihmisille ja ajatuksille.

On tilaa liikkua ja ihmetellä. Tai yksinkertaisesti vain olla ja hengittää.

Vastakohtien maa

Ranskalaisissa on paljon samaa kuin suomalaisissa; he arvostavat koulutusta, noudattavat monia perinteitä ja syövät paljon perunaa. Toisaalta he tupakoivat paljon, hyväksyvät hiljaisesti korruption ja rakastavat omaa kieltään.

Ranskaa ja ranskalaisuutta ei voi ymmärtää ulkoa päin. Se on oma maailmansa, jossa historia ja nykyaika kulkevat jatkuvasti käsi kädessä. Ranska on sekä kulinarismin koti että byrokratian huipentuma.

Ranska on maa,

jossa kaikilla on auto, mutta kukaan ei osaa ajaa
jossa ruokailutottumukset ovat ravitsemussuositusten kauhukuva ja kulinaristien päiväuni
jossa juominen ei ole humalahakuista, mutta klubit ovat auki aamukuuteen
jossa asiakaspalvelu on ontuvaa, mutta keskustelut tuntemattomien kanssa antoisia
jossa ihmiset lenkkeilevät sortseissa lumisateessa ja käyttävät ballerinoja tammikuussa
joka rakastaa luksusta, mutta vaikenee rahasta
jossa maatalous on sydämen asia, mutta vain harvan tulonlähde
jonka kansalaiset puhuvat paljon asioista, mutta harvemmin asiaa

joka on elettävä.

Kuvat päiväretkeltä Sèten kaupunkiin 16.1.2016

On vaikea ymmärtää, "why the French are so French", eikä valmista vastausta tähän kysymykseen edes löydy. Fakta kuitenkin on, ranskalaiset ovat täysin omanlaisiaan. Sisimmältään ja läpikotaisin - ranskalaisia.

Uuden alku

Koskaan aikaisemmin vuoden vaihtuminen ei ole merkinnyt mulle näin paljoa. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu todella siltä, että uusi vuosi on samalla myös uusi alku. New year, new me -mantralla on tänä vuonna paikkansa mun mielessä.

Toissapäivänä saavuin Montpellieriin, Etelä-Ranskan kansainväliseen opiskelijakaupunkiin. Kaksi ensimmäistä päivää on ollut vahvasti paperisotapainotteisia. Urakka ei suinkaan ole vielä valmis, mutta kummasti olen ottanut rennosti. Pari hikipisaraa nousi otsalle, kun pankkitilin avaamiseen kului kokonainen päivä, mutta sekin hoitui rauhallisesti hengittelemällä ja vitsailemalla sielunsa myymisestä loputtomalla papereiden allekirjoittamisella.

Ranskalainen byrokratia opettaa odottamisen jalon taidon jokaiselle yhteiskuntaan pyrkivälle. Joka virastossa, toimistossa ja kaupassa jonotetaan. Vaikka asioiden hoitaminen ottaa aikansa, ne toisaalta myös järjestyvät. Vaatimuksena on tosin ranskan kielen osaaminen.

Ranska opettaa avoimuutta, kärsivällisyyttä, maailman kauneinta kieltä ja virheiden sietämistä. Maiseman vaihtaminen ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä. Täältä palatessani olen takuulla täysin toinen ihminen - ehkä vähän rennompi ja eteläeurooppalaisempi.

Kylmä maa

Joskus musta tuntuu, että Suomi on kylmä maa.

Tunnottomina ovat niin varpaat, sormet kuin sydänkin. Edes toppautuminen ei lämmitä, kun routa on näin syvällä. 

Kuvat Rukalta joulukuu 2015

Silloin juon vahvaa kahvia ja nauran. Varovaisesti lämpö leviää ja sulattaa jään.

#vihatontammikuu

"Viha ei ole teflonia. Se paska tarttuu.",

julisti viestintätoimisto Ellun Kanojen vuoden ensimmäinen blogiteksti tänä aamuna. Vihattoman tammikuun julistus on erittäin tervetullut. Aamen sanon minä.

Ajatus vuoden vaihteeseen liittyvästä luopumisesta ja uudistumisen tarpeesta ei ole lainkaan uusi, mutta postauksen sanoma tuntui silti harvinaisen kaivatulta. Sen sijaan, että kuritetaan kroppaa, mieltä ja perhesuhteita, keskitytään hetkeksi hymyilemään vieressä olevalle ja ymmärtämään vastaantulijaa.

Unohdetaan viha. Ennakkoluulot. Pelot. 

Vihaton tammikuu ei tuo kapeampaa vyötäröä, paksumpaa lompakkoa eikä vähemmän humaltuneita iltoja. Sen sijaan se antaa leveämmän hymyn, kevyemmän sydämen ja huolettomammat askeleet. 

Samalla takaan, että valon määrä lisääntyy arjessa muutenkin kuin päivän pitenemisen kautta. 

Posin kautta. 

Koska #vihatontammikuu.

Kuvassa vihaton allekirjoittanut syyskuisen Marokon auringon alla.

Irrallisuudesta

TJ 5. Lähtöön on vielä viisi päivää. Sunnuntaina se on sitten menoa. En oikeastaan ole vielä edes tajunnut, että viikon päästä olen 10 neliön huoneessani yliopiston asuntolassa Montpellierissä. Ajatus opiskelusta Ranskassa tuntuu hassulta, jotenkin tosi kaukaiselta. Oikeastaan ajatus opiskelusta ylipäänsä tuntuu kummalliselta, sillä joululoma on tosissaan saanut nollattua aivoni tällä kertaa kunnolla, ja hyvä niin. 

Joka tapauksessa oloni on tällä hetkellä vähän irrallinen, mitä se on ollut jo jonkin aikaa. Kahden ja puolen vuoden puurtamisen jälkeen sain ennen joulua kaikki kandin tutkintoon vaadittavat palaset kasaan, ja enää odottelen vain viimeisiä arvosanoja. Tällaiselle suoritustensa kautta eläjälle on vaikea käsittää, että nyt kaikki velvollisuudet on vähäksi aikaa hoidettu. Muistan, että vastaava olo oli viimeksi sillon, kun odotin tietoa opiskelupaikasta pääsykokeiden jälkeen. 

Sahara syyskuu 2015 

Syyslukukauden päättyminen vajaa kuukausi sitten sai minussa aikaan melkoisen tunnereaktion. Säikähdin itsekin, kuinka kyynel vieri poskelle hetkenä jos toisenakin. Ystäviä hyvästellessä ja asunnon tavaroita pakatessa tuntui todella siltä, että yksi ajanjakso päättyi. Vaikka näillä näkymin palaankin samoihin kuvioihin syksyllä, tuntuu kaikki olevan nyt muutoksessa. Ei vain konkreettinen asuinpaikkani vaan myös minä itse. Ajatukset ja tavoitteet elävät nyt omaa elämäänsä ja kehittyvät kovaa vauhtia. Mitä kohti - tarina ei vielä kerro.

Ehkä tämä onkin yhden tarinan loppu, mikä toisaalta tarkoittaa vain toisen alkua. Olkoon tämä tarina täynnä jännittäviä seikkailuja, pysähtyneitä hetkiä ja suuria tunteita. Ja minä pääosassa tarinan omaa tietä etsivänä sankarina. 

Tulevaisuus on avoin ja mahdollisuudet odottavat niihin tarttumista. Kunhan tuuli näyttää oikean suunnan, aion seurata sitä määrätietoisin askelein.